Helsingin Sanomien artikkelin mukaan suomalainen yhteiskunta on "militarisoitunut". Siinä rinnastettiin nykyinen sotilaallisten teemojen nousu suoraan 1930-lukuun. Minusta tällainen tulkinta on monella tapaa väärä. Suomalaiset eivät ole yhtäkkiä alkaneet ihannoida sotaa. Sen sijaan olemme joutuneet kohtaamaan todellisuuden, jossa naapurimme käy jo viidettä vuotta hyökkäyssotaa Ukrainassa, uhkaa Euroopan turvallisuutta ja käyttää sotilaallista voimaa poliittisten tavoitteidensa saavuttamiseen. Suomi ei elä tyhjiössä. Meillä on yli 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa, emmekä ole itse valinneet sitä turvallisuusympäristöä, jossa elämme. Olisi sangen erikoista, elleivät suomalaiset olisi viime vuosina kiinnostuneet aiempaa enemmän maanpuolustuksesta, varautumisesta ja turvallisuuspolitiikasta. Pidän erityisen ongelmallisena sitä, miten helposti tällaisessa keskustelussa sekoitetaan keskenään sotilaallisen voiman ihannointi ja oman yhteiskunnan puolustaminen. Siinä missä Venäjä käyttää sotilaallista voimaa naapurinsa alistamiseen, Suomi kehittää sotilaallista voimaansa, jotta kukaan ei voisi tehdä meille samaa. Näiden välillä on valtava ero. HS kirjoituksessa militarisoitumisen merkkeinä pidetään niin sotilaselokuvia, maastokuvioisia vaatteita, urheiluharrastuksia kuin lasten väestönsuojeluopetustakin. Minusta näistä vedetään aika pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Sotilaallisten aiheiden näkyminen yhteiskunnassa ei tarkoita, että suomalaiset suhtautuisivat sotaan myönteisemmin tai ihannoisivat sotilaallista voimankäyttöä. Näiden asioiden välille pitäisi pystyä osoittamaan yhteys sen sijaan, että ne vain oletetaan saman ilmiön ilmentymiksi. Myös vertaus 1930-lukuun ontuu. Tuon ajan Suomessa nähtiin poliittista väkivaltaa, ääriliikkeiden nousua ja demokratiaan kohdistuneita vakavia uhkia. Nykyisessä Suomessa maanpuolustuksen vahvistaminen perustuu demokraattiseen päätöksentekoon, laajaan kansalaismielipiteeseen ja selkeään ulkoiseen uhkaan. Aikakausien rinnastaminen pelkkien kulttuuristen ilmiöiden perusteella osoittaa puutteellista historian ymmärrystä. Uskottavan sotilaallisen puolustuksen ensisijainen tarkoitus on ehkäistä sotaa. Mitä vahvempi Suomen puolustus on, sitä suurempi kynnys kenelläkään on ryhtyä käyttämään sotilaallista voimaa meitä vastaan. Varautuminen ja rauhan tavoitteleminen eivät siis ole toistensa vastakohtia. Minua häiritsee tällaisessa keskustelussa erityisesti se, että vastuu Euroopan militarisoitumisesta näyttää huomaamatta siirtyvän Venäjältä niille yhteiskunnille, jotka yrittävät suojautua sen muodostamalta uhalta. Silloin huomio kiinnittyy varautumisen seurauksiin eikä siihen, miksi varautuminen on ylipäätään käynyt välttämättömäksi. Suomalaiset eivät ole alkaneet rakastaa sotaa vaan ymmärtävät entistä paremmin, mitä rauhan säilyttäminen edellyttää. Se ei ole militarismia, vaan vastuullisen yhteiskunnan tervettä itsesuojeluvaistoa. hs.fi/popkulttuuri/art-20000…